Tänään se alkoi, uusi ohjelma nimittäin! Ja pääsin heti kokeilemaan sitä mitä aina oon halunnut; takakyykkyjä syvälle! Ja hitto mikä fiilis, saatiin heti tyrkättyä 40kg ja puhtaalla teknikalla sain jopa 4x8-10 toistoa tehtyä, aivan mieletön tunne! Paljoahan se ei ole, mutta tavote kahden kk päästä on 80kg. KOVA! Siihen nähden, että tein tänään ENSIMMÄISEN kerran syväkyykkyä PUHTAALLA tekniikalla oli tuo loistava alotus, nyt mennään täysillä ja kehitys tulee olemaan huimaa, pt sano myös että miusta tullee vielä hyvä kyykkääjä! :) Ohjelma oli kova, todella kova! Maksimeilla vedettiin lyhkäsiä sarjoja ja pakkotoistojakin oli. Reidet ja pakarat kiittää. Tulihan siinä hiki, 45min kulutin kivasti 450kcal, kuka sanoi, ettei salilla kulu kaloreita? ;)

Ruokailu oli taaas hiton vaikeeta, en tiiä miks. Mut kaikki ruuat on saatu syötyä mitä on pitänytkin :) Tänään oli ruokana jauhelihakastiketta, täysjyvä spagettia ja salaattia ja toisena ruokana lohta ja perunaa, nam!

Asiasta kolmanteen, oon tänään tosi paljon pohtinut tätä mun matkaa, mistä se ajatus lähti, mitä mä tällä haen ja onko tässä järkeä? Lopputulos on häkellyttävä. Tajusin, että haluan tehdä jotain joka haastaa mua, haluan saada jännitystä, vien asiat aina äärirajoille. Jos joku asia ei haasta mua tarpeeks niin kyllästyn helposti ja lopetan. Alkuun ajattelin, että hitto, oispa hienoa mennä sitten sinne lavalle kovassa kondiksessa ja saada ihailua osakseen siitä työstä mitä oon tehny ja enemmän rimaa nosti se, että voisin puolentoista vuoden jälkeen toisen lapsen syntymästä sanoa: MÄ TEIN SEN! Nyt matkan varrella asiat velloo mun päässä koko ajan, vähän väliä ajattelen että eihän tässä oo järkeä ja sitten taas tajuan, että tää kasvattaa mua koko ajan aivan hemmetin paljon. Luonteeltani oon vähän sellanen hätähousu, haluan kaiken nyt ja heti, en malttais ikinä oikeen tehdä asioiden eteen mitään. Kun Tammikuussa alotin tän touhun siinä oli kyllä ala- ja ylämäkiä paljon, tuli kausia että olin energiaa täynnä, söin hyvin ja jaksoin tehdä vaikka ja mitä. Sitten tuli kausia, kun mikään ei kiinnostanut eikä ois jaksanu puntille lähtee ei sitten millään kunnes havahduin; Minä en luovuta, tätä mä oikeasti haluan, nyt yritän täysillä. Matka jatkui ja kun nousin ylös taas virtaa oli enemmän kuin koskaan. Kun tämän päätöksen tein, että kisoihin lähden oli kunto mikä tahansa tuli helpottunut olo. Nyt tajuan, että nää tunteet on ihan normaaleja, ne kuuluu tähän matkaan ja kasvamiseen, jos jotain oikein kovasti haluaa, ei sitä luovuta millään ja sen eteen tekee kaikkensa. Ei tää oo mitään pakkopullaa vaan itsensä voittamista ja haastamista ja nyt kun alan kehittymään ni tajuan, miten pitkällä oon ja tiedän että miusta on tähän. Nyt kuitenkin ajatus sinne lavalle menosta on vähän alkanu pelottaa ja sen takia juuri sinne menenkin koska sinne asti kun pääsen tiedän että pystyin siihen ja sillon mun matka on onnistunut täysin ja tätä malttamatonta luonnetta ja ihmistä on kasvatettu ja urakalla, sen jälkeen vain taivas on rajana! ;)

Mä oon myös miettinyt, et miksi ihmiset kenellä on päämärä, vahvat mielipiteet, yritystä ja uskallusta tehdä saa niin paljon kateutta osakseen ja sitä paitsi, mitä se hyödyttää? No kyllähän sen järkikin sanoo, että ihminen joka kadehtii toista haluaisi itse pystyä samaan ja oikeestaan ihailee toista ihmistä mutta ei sitä pysty myöntämään. Kateuttakin on monenlaista. Tervettä ja sitä ei niin tervettä. Terve kateus on miusta ihan ok, kunhan sen itse tiedostaa ja osaa toisellekkin sanoa reilusti, esim. " Hitsi siula on kyllä niin kaunis tukka että ihan kateeksi käy" :) Kateus, joka johtaa suoraan toisen ihmisen pahan mielen aiheuttamiseen, toisen potkimiseen ja kiusaukseen tai jopa fyysisesti satuttamiseen on sairasta. Mutta miettikää, eikö olekin ristisiitaista, että me ihaillaan esim. julkisuuden henkilöitä ja haluttaisiin vaikka itelle paljon rahaa, arvotusta, ystäviä yms yms. Ootteko miettinyt, että ihmiset joilla on joitain em. asioista on enemmän vihamiehiä kun todellisia ystäviä? Kuinka monella julkisuuden henkilöllä on paljon ystäviä- oikeita sellasia? Ja suurimmat, lahjakkaimmat ja älykkäimmät julkisuuden henkilöt on kuollut joko yliannostuksiin tai joutunut jonkinmoiseen riippuvuuteen. Miksi ihminen haluaa olla jotain sellaista joka vie kaiken hyvän pois? Toisin sanoen, kuinka moni perus "pullianen" edes tajuaa kuinka hyvässä asemassa onkaan? Ja toisaalta, kuinka surullista on ajatella, että kuinka moni "ystävä" jäisi rinnalle jos menestyisit? Niinpä. Elämä on valintoja täynnä, jokainen tie vie johonkin suuntaan, joko haluttuun tai ei haluttuun. Jos joku asia tuntuu vaikealta toteuttaa mutta sitä haluaa, se kannattaa tehdä. Jokainen suuri tarina pitää takanaan vaikeita päätöksiä ja surullisia menneisyyksiä :) Pääasia on, että itse tietää pystyvänsä siihen ja on tarpeeksi vahva jatkamaan.

No huh huh, olipa syvällistä, pitäisköhän sitä ihan joku kirja kirjottaa tai alkaa luentoja pitää :D Oon vaan huomannut, että mulla ei koskaan oo oikeasti ollut kunnon ystävää, ja matkan varrella on vaan ollut ihmisiä jotka on loukannut ja ketään ei ole mukaan jäänyt lukuun ottamatta omaa perhettä. Toisaalta, kaikki paska jota matkan varrella on käynyt on kasvattanut mua tälläseks mitä mä olen, joten kaiken voi kääntää voiton puolelle. Onneks miulla on nuo ihanat prinsessat tuolla <3

Nyt on pakko lähteä unille, tuli niin paljon kirjotusta että alkaa itteensäkin ihan väsyttää.

Viikonloppuna räpsästy kuva, salille menossa, fiilis hyvä, tosin ei se aina ole :)

Muistakaa nautiskella elämästä ja liikkua!

ADIOS, palataan asiaan taas piakkoin! <3